Ranteeni on ollut kipeänä jo kuukausia ja siksi olen yrittänyt hillitä pelaamistani rankalla kädellä. Lääkäreitä ei kuitenkaan kiinnosta auttaa ja näyttää siltä ettei tämä ole tästä mihinkään levolla ainakaan paranemassa, niin tuumasin että pelataan sitten.
Jostain syystä minusta on tullut kovin nirso nykyisellään! Lainasin 360:lle kolme peliä: Mortal Kombat VS. DC Universe, Bully & Crackdown. Ensimmäistä näistä jaksoin kaverin kanssa mättää melkein puoli tuntia ja yksinpelinä ehkä vartin, kunnes totesin ettei kiinnosta enempää. Bullya pelailin myös ehkä sen puolisen tuntia ja siinä ajassa peli onnistui vakuuttamaan minut siitä ettei tarjoa mitään uutta tai kiinnostavaa. Viimeisintä pelasin kaiketi alle 10min. Nyt olen jo palauttanut kaikki nämä pelit; ei sytyttänyt.
Tämä harmittaa minua jossain määrin, koska uskon että ainakin Crackdown voisi oikeastikin olla ihan viihdyttävä peli jos sille antaisi mahdollisuuden. Toisaalta, maailma on täynnä pelejä ja pelaamiseen on vain rajallisesti aikaa. Kuitenkin jos aina olisin ollut tällä asenteella liikkeellä niin missähän olisin nyt? Final Fantasy VII oli ensimmäinen kunnon kosketukseni peleihin tasohyppelygenren ulkopuolella ja ensivaikutelmani siitä oli vähintäänkin negatiivinen. "Miten voi olla näin ruma peli? Onpa tönkkö! Ääh en tajua tästä mitään". Silti kyseinen peli on edelleen toinen kaikkien aikojen suosikkipeleistäni, ja sen löytäminen on vaikuttanut elämääni pelottavan paljon, ajaen minua aina vain nörtimpään ja pelirakkaampaan suuntaan. Hieman sama tarina Star Wars: Knights of the Old Republicin kanssa - peli vaikutti tönköltä ja hyi Star Wars, ajattelin aikanaan, vaan siitähän löysin elinikäisen rakkauden.
Osittain nämä ajatukset ajoivat minut pitkän, pitkän tauon jälkeen Final Fantasy VII:n pariin ja ah tätä nostalgiaa. Tämän lisäksi aloiteltiin tänään kaksinpeliprojektina viimein pelaamaan Lego Indiana Jonesia, mutta siitä lisää joskus toiste.
FINAL FANTASY VII (Playstation)
Vuosien tauot eivät ole tämän klassikon tunnelmaa syövyttäneet. Pelin aloittaessani mielessäni kyti pieni pelko - pystyykö nykyinen kriittinen minäni tosiaan sietämään näitä vanhoja palikkagrafiikoita? Ja entä ohjattavuus... pelihän ei tue edes tattiohjaimia! Huojennuksekseni huomasin uppoavani pelin maailmaan jälleen kerran sisään jo alkumetreiltä lähtien. Tattien olemattomuuttakaan ei enää muutaman peliminuutin jälkeen huomannut.
Japsiropeja on nykyään maailma pullollaan ja minulla on itse asiassa aika ajoin tunne että ne pursuavat korvista ulos. Aina ne samat nätit hahmot, siis nimenomaan ne samat hahmot; ulkonäköä on ehkä juuri ja juuri vaivauduttu muuttamaan asustuksen ja hiustyylin verran. Tarinatkin noudattavat hyvin pitkälti samaa linjaa - maailma kaipaa pelastusta, on kansamme loistavin sielultaan musta jne. Mukaan kun heitetään vielä jokin paha Imperiumi tai järjestö ja annetaan pelaajan ohjastaa vastarinnan jäseniä niin meillähän on jo valmis käsikirjoitus.
Mikä siis tekee Final Fantasy VII:stä niin erityisen? Varmasti on merkitystä sillä, että tämä peli oli minulle se peli, joka vei JRPG-neitsyyteni vuosia ja vuosia sitten. Kuitenkin rohkenen väittää, että jotain enemmänkin tästä pelistä löytyy. Final Fantasy VII:n hahmot kasvavat pelin myötä läheisiksi, heidän vastoinkäymisensä aiheuttavat surua pelaajassakin ja onnelliset hetkensä tuntuvat sitten sitäkin onnellisemmilta. Eeppinen, jos ei maailman omaperäisin, tarina oikeasti imaisee mukaansa - jos vielä nykypäivänä pystyy pääsemään grafiikkakynnyksestä yli.
Nythän PS3:n omistajat voivat tämän klassikon lunastaa omakseen PS-storestakin pilkkahintaan, jos alkuperäistä PS-versiota ei hyllystä löydy. Äkkiseltään en muista toimiiko jopa PSP:llä - luultavasti kuitenkin toimii, jos joku onneton moisen härpäkkeen omistaa.
10/10
