Tämänkertainen uni vuodelta 2004-2005. Vähän vanhempaa materiaalia, mutta edelleen yksi mieleenpainuneimmista unistani. Tässä on uni kokonaan sellaisena kuin sen muistan - unen lopussa heräsin, ja vaikka kertomuksessa viitataan aiempiin tapahtumiin, en muista nähneeni unta niistä, vaan unessa vain tiesin niiden tapahtuneen.

 

Tämä maa on niin kaunis. Niin vihreä ja elävä. Puiden lehdet värisevät hennon tuulenvireen ansiosta, linnut visertävät piiloissaan ja kallioita pitkin kiipeävät köynnökset kahisevat. Katson rakkaani kanssa maisemaa lumoutuneena, into sydämessäni ja uteliaisuus ystävänäni.

Kolme niitä on löydetty, viisi vielä hankkimatta - kultaisia miekkoja. Muinaisia, tuntemattomilla voimilla varustettuja taikaesineitä. Ne ovat mittaamattoman arvokkaita ja niiden terät ovat häikäisevän kauniisti koristeltuja, mutta näistä seikoista emme piittaa. Annan katseeni kiertää aukion ympäri. Pian näen jokaisen jäljellä olevan miekan kahvat pilkistämässä maasta. Jokainen niistä on kaukana toisistaan, mutta silti kallionseinämän lähellä. Vaikka kahvat näyttävätkin kovin yksinkertaisilta ja koristeettomilta, tiedämme maan alle iskettyjen terien todellisen ulkomuodon.

Keräämme kaiken rohkeutemme kasaan ja astelemme ensimmäisen miekan luokse. Hetken leikittelemme ajatuksella vetää miekka pois maasta, mutta palaamme sitten todellisuuteen. Rakkaani jäädessä miekan vierelle, menen seinämän eteen ja sivelen kädelläni kiven kylmää pintaa, huitaisten välillä köynnöksiä pois tieltäni. Minulta ei kestä kauaa löytää etsimääni - kallioon avautuu aukko.

Tähän mennessä kaikki on mennyt aivan kuten edellistenkin miekkojen kanssa. Jokainen miekka on maassa lähellä kalliota. Arvelen niiden olevan jonkinlaisia merkkejä näyttämässä missä aukot ovat, sillä muuten luolia olisi lähes mahdotonta löytää. Katselen luolan sisään epävarmana. Tähän mennessä kaikki on mennyt kuten ennenkin, ei siis ole mitään syytä olettaa tämän kerran olevan erilainen. Ja edelliseen luolaan melkein kuolimme. Astun sisään ja kiroan itseäni heti sen jälkeen; olisi pitänyt muistaa tallentaa. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä, sillä takaisin en voi palata ennen kuin olen saanut tässä luolassa olevan kristallin. Rakkaani seuraa perässäni sanattomana.

Luola ei ole syvä - se on itseasiassa enemmänkin pieni syventymä kallion seinässä kuin oikea luola. Aurinko valaisee sen selkeästi, joten emme tarvitse edes lyhtyjä. Luolan perällä kimaltelee kaunis kristalli. Se on niin lähellä. Otamme askeleen ja toisenkin, eikä mitään tapahdu. Pieni toivon kipinä alkaa kasvaa sisällämme. Ehkä tämä kerta onkin erilainen, ehkä tällä kerralla pääsemme nopeammin pois. Vielä muutama askel - ja nyt olemme jo luolan perällä. Kumppanini ojentaa kättään kristallia kohti--

Kaikki tapahtuu niin nopeasti, etten ehdi edes tajuamaan mitä teen. Näen kuinka rakkaani nousee ilmaan pienikokoisen pyörremyrskyn kantamana ja paiskautuu sitten maahan monen metrin korkeudesta. Minulla ei kuitenkaan ole nyt aikaa huolehtia hänestä. Nopealla liikkeellä nappaan kristallin ja sullon sen reppuuni. En näe hyökkääjääni, mutta onnistun välttämättämään takaani tulevan iskun. Olen kasvattanut siivet, mutta menettänyt raajani - en näe itseäni, mutta tiedän muistuttavani nyt ulkomuodoltani lähinnä valtavaa, luusta tehtyä käärmettä, jolla on enkelin siivet. Hyökkääjän tiedän näyttävän samalta kuin minä.

Viholliseni yrittää lyödä minua hännällään, mutta minä olen ketterämpi ja onnistun väistämään. Olento turhautuu ja alkaa heitellä minua tulipalloilla - ensimmäinen pallo on vain pieni, toinen on kooltaan jo appelsiinin kokoinen ja kolmas on yhtä suuri kuin vesimeloni. Onnistun väistämään pallot vain hädintuskin. Tiedän tämän olevan ainoa tilaisuuteni. Nyt vihollinen on hetken aikaa heikko, toipuessaan loitsun vaatimasta energiasta. Käytän kaiken voimani hakkaamalla tätä hännälläni ja onnistun viimein tappamaan sen.

Jätän olennon makaamaan kuolleena maahan ja menen katsomaan kuinka rakkaani voi. Hän oli ilmeisesti vain tajuttomana ja on nyt juuri heräämässä. Halaan häntä ja kerron saaneeni kristallin. Hän hymyilee ja käännymme luolan suuaukkoa kohti, mutta jokin tukkii sen. Bo? Nähdessäni olennon ilkeän ilmeen tiedän tämän olleen se äskeinen käärme. Ilmeisesti se ei kuollutkaan, vaan vain palautui oikeaan muotoonsa. Tunnen oloni surulliseksi ja toivottomaksi. Oma luomukseni on kääntynyt minua vastaan? Bon oli tarkoitus olla kiltti ja ystävällinen - ja ennen kaikkea pelkän mielikuvitukseni tuotetta. Mutta tuossa se ilkeä kukkaiskeijukainen nyt on tuijottamassa minua ylimielinen ilme kasvoillaan.

Bo on heikko, eikä voi aiheuttaa meille vahinkoa. Tiedän, että minun pitäisi tappaa hänet, mutta en pysty. Hän on minulle kuin oma lapsi. Lähden rakkaani kanssa pois ja jätän Bon tähän luolaan, vaikka se onkin vaikeaa. En käänny katsomaan taakseni, mutta tiedän olennon tuijottavan minua syvää vihaa silmissään. En tiedä lainkaan miksi luomukseni vihaa minua noin, ja minulla on tunne, etten tule koskaan saamaan sitä selvillekään.

Kävellessämme pois luolasta minulta kestää hetken tajuta, että maisema on muuttunut täysin. Kaikki vihreys ja kauneus on poissa ja jäljellä on vain kuivaa, ruskeanharmaata maata. Tiedän muutoksen johtuvan repussani olevasta kristallista. Ilma on raskasta hengittää ja äkkiä tajuan sen olevan myrkyllistä. Kerron tämän rakkaalleni ja hän nyökkää. Nopeutamme askeliamme ja päädymme pienelle aukealle, jossa on vettä. Minun on jano, mutta en uskalla koskea tuohon nesteeseen, sillä tiedän senkin olevan myrkyllistä. Sitten näen, että koirani juo tuota vettä! Ensin pelästyn ja aion käskeä tätä lopettamaan, mutta sitten muistan, että koirahan on jo kuollut. Kuollut ei voi kuolla enää uudestaan, joten minun ei tarvitse pelätä tämän puolesta. Rakkaani noukkii maasta muutaman kiven ja syö ne. Minä teen saman. Kulutamme hetken aikaa kiviä napostelemalla - rakkaani syystä, jota en tiedä ja minä todistaakseni, etten ole häntä vähäisempi.

Levättyämme aukiolla hetken huomaamme ruumiita maassa hieman kauempana. Tutkimme näitä tarkemmin ja huomaamme, etteivät nämä ihmiset ole vielä kuolleet - mutta eivät tule pysymään hengissä enää kauaa ilman hoitoa. Minä ja rakkaani olemme kestävämpiä taikojemme ansiosta, mutta nämä tavalliset ihmiset tarvitsevat apua heti. Kaivan kristallin nopeasti esiin repustani ja käytän sitä loihtimaan meidät kaupungissa olevaan sairaalaan.

Ilmestymme tyhjään sairaalahuoneeseen. Tiedän meillä olevan vain alle minuutti aikaa saada lääkäri paikalle. Rakkaani on jo juoksemassa apua hakemaan ja minä aion mennä mukaan. Rakkaani kuitenkin pysäyttää minut.
"Ei, sinun täytyy pysyä täällä. Saatat olla ainoa silminnäkijä, eikä sinua saa asettaa vaaraan." Tämän sanottuaan hän juoksee pois. Nyökkään vaikkei hän sitä enää näekään ja kyyristyn sitten nurkkaan piiloon.

Siirsimme mukanamme kolme ihmistä - ilmeisesti perheen. Pienen vauvan ja aikuisen miehen ja naisen. Seuraavalla hetkellä liumme huimaavaa vauhtia sairaalan käytävien lattioita pitkin jonkin näkymättömän voiman vetävänä. Rakkaani ei ole enää mukana. Hän on ilmeisesti päässyt turvaan, mutta ymmärrän minulla olevan vain sekunteja aikaa pelastaa itseni ennen kuin paiskaudun valtavalla voimalla seinään ja kuolen. Katseeni osuu pariskunnan pieneen vauvaan. Tämä tuijottaa minua suurilla, sinisillä silmillään, enkä voi olla huomaamatta kuinka suloinen tuo vauva on. Minut valtaa suuri tarve pelastaa vauva ja onnistunkin nappaamaan tämän syliini ja pysähtymään juuri ennen seinää. Vauvan vanhemmat eivät ole yhtä onnekkaita, vaan murskautuvat palasiksi.

Käännyn ympäri ja huomaan, että seinä ja siihen rikkoutuneet ruumiit ovat siirtyneet kauemmaksi. Seinään on myös ilmestynyt suuri oviaukko, mutta neljä mustaan pukeutunutta miestä tukkii sen. Käännyn hädissäni ympäri ja huomaan olevani noiden mustapukuisten miesten ympäröimänä - minulla ei ole mitään pakomahdollisuuksia. Tiedän heidän haluavan sylissäni olevan vauvan. Epäröin hetken, mutta paiskaan sitten lapsen heidän jalkojensa juureen. Minua heikottaa hieman kun kuulen kuinka lapsen luut murskautuvat ja näen kuinka tämä alkaa peittyä verellä. Miehet tarkistavat lapsen olevan kuollut ja taluttavat minut sitten ovesta pihalle.

Täällä on kaunista - miehet taluttavat minut vihreälle, puiden ympäröimälle nurmikolle. Aurinko paistaa ja ilma on kesäinen. Yksi miehistä kaivaa taskustaan esiin tulitikun ja sytyttää sen. Sitten hän sytyttää hiukseni palamaan. Tunnen oloni hassun rauhalliseksi, vaikka tilanteeni on toivoton. Mietin, että tälläistäkö se nyt sitten on ja ihmettelen, miksen ole yhtään järkyttynyt tilanteesta. Hiukseni eivät kuitenkaan suostu syttymään tuleen. En tiedä mistä tämä uusi käänne johtuu, mutta se herättää minussa pienen toivon kipinän. Yksi mies jää vahtimaan minua, muiden kokoontuessa hieman kauemmas pohtimaan miten nyt tappaisivat minut, kun tuleen sytyttäminen ei onnistunutkaan. Päätän puhua minua vartioivalle miehelle.
"Saanko ehdottaa jotain tapaa?"
Mies nyökkää.
"Voisitteko te mitenkään tehdä sen kivuttomasti?"
Nyt mies pudistaa päätään. Nyt tunnen olevani ahdistunut. Yritän selittää miehelle, että mikään tässä elämässä ei ole mennyt haluamallani tavalla ja nyt tulen kuolemaankin väärällä tavalla. Että on niin väärin, että mikään ei mene oikein. Mies ei kuitenkaan tunnu välittävän tästä, joten lopulta alistun kohtalooni ja odotan hiljaa paikallani, että vangitsijani saisivat päätetyksi miten minut tappaisivat.

Nyt olen vedessä. Minulla ei ole aavistustakaan kuinka tänne päädyin, mutta en ehdi jäädä miettimään tätä, sillä olen pinnan alla. En saa hengitettyä, enkä tiedä mikä suunta on ylöspäin. Lähden uimaan siihen suuntaan mihin nenäni näyttää ja hämärästi tajuan olevani Blitzball-altaassa. Onnistun pääsemään pintaan juuri ajoissa. Nyt vesi tuntuu mukavan viileältä ja rauhoittavalta. Jään tähän kellumaan hetkeksi aikaa.

Poistuessani altaasta ympäristö muuttuu taas. Huomaan olevani tutulla bussipysäkillä. Kaivan taskujani ja totean minulla olevan tarpeeksi kolikoita, joten jään odottamaan bussia, jolla pääsen kotiin. Joku tervehtii minua, ja vasta siinä vaiheessa tajuan etten ole pysäkillä yksin. Käännyn äänen suuntaan ja huomaan katselevani erästä kaveriani. Hänellä on kädessään harmaa villasukka. Pudistan päätäni ja ilmoitan ettei tuo ehkäise raskautta. Kaverini katsoo sukkaa ihmeissään ja kysyy olenko varma. Nyökkään ja kaverini kävelee läheiselle R-kioskille ostamaan kondomeita. Tunnen oloni iloiseksi voituani auttaa kaveriani, sillä tiedän ettei lapsi missään tapauksessa sopisi hänen ja hänen tyttöystävänsä elämään. Jään odottamaan bussia.

Bussissa hakeudun taka-osaan, mutta en aivan taakse. Ikkunassa näkyy punaisia puita, ja se on liikaa jotta voisin kestää sitä. Ajatus on hetken poissa ja melkein ehdin tuntea helpotusta ennen kuin se palaa.

Punaisia puita.