Väytä on kaupungin vilkkaimpia, nelikaistainen katu tai tie. Kohdassa jossa olen, sen katkovat tämän tästä liikennevalot. Olen lähtenyt liikkeelle yksistä ja tähystän seuraavia, olisiko kerrankin vihreä aalto. Kun käännän katseen takaisin ajokaistaan, huomaan että tietä ylittää sorsapoikue. Mistä se siihen pöllähti! Pikainen vilkaisu taustapeiliin kertoo, että takana on auto mutta ei aivan puskurissa kiinni. Jarrutan niin voimakkaasti kuin uskallan ja toivon, että takaa tuleva reagoi ajoissa. Mikäli näin oikein, sorsaemo pyrähti välikaistalle, mutta miten kävi poikasille, jotka olivat viereisellä ajokaistalla? Sitä en näe, mutta toivon parasta. Sorsat olivat varmaankin tulossa pienestä lammesta ja matkalla toiseen pikku lampeen tai järveen, väliä satoja metrejä, yli liikenneväylien. Huh!
Tulen kesämökin pihalle aikomuksena aloittaa taas kerran vuohenputkien kitkeminen (vihaan sitä!), kun edessäni pomppii lähes täysikasvuinen rastas. Ilmeisesti se ei kuitenkaan vielä lennä, koska puikkelehtii vain pensaiden suojaan. Rosita-koira jäi onneksi sisälle, mutta käyn kuitenkin sulkemassa oven. Askaroin pihan toisella puolella ja palaan sitten etupihalle, ja rastas on taas siinä ja yrittää piiloutua. Se reagoi hitaasti. Onkohan se tarve? Miten helppo saalis se olisikaan jollekin pedolle.
Mökille on isommalta väylältä vajaa kilometri hiekkatietä. Sitä pitkin ajaessani pusikosta hypähtää tielle koira, niin luulen ja harmistun: kesäkuussahan niiden pitäisi olla kytkettynä. Koira tekee kuitenkin pikaisen U-käännöksen; kaikki tapahtuu muutamassa sekunnissa. Ehdin kuitenkin huomata, ettei se ole koira vaan metsäkauris. Kaurishan on aikuisenakin varsin pieni, mutta tämä oli silti mielestäni vasa.
Samalla tiellä istua nakottaa jokin tipi, lajia en tunnista. Lähestyn sitä autolla varovasti. Se siirtyy muutaman metrin eteenpäin. Hei! huudan mielessäni, nouse nyt lentooon tai mene tien syrjään. Tipi ei ymmärrä vaan lähtee taas etenemään tietä pitkin pienin pyrähdyksin. Näin etenemme muutamia kymmeniä metrejä ennen kuin lintu oivaltaa, että tästä kannattaa nyt kokonaan väistyä.
Olen tulossa kotiin Rositan kanssa, kun ohitse kadun yli vilahtaa silmänräpäyksessä jokin otus, kuin pieni kynä. Yritän ensin hahmotella, että se olisi metsähiiri, -myyrä tai päästäinen, mutta niiden ruumin muoto ja tapa liikkua on aivan erilainen kuin tämän viivana syöksyvän eläimen. Niinpä uskon, että se oli lumikon poikanen. Lumikkohan on aikuisenakin pieni, mutta ei tällainen tirriäinen kuitenkaan. Aikaisemmin olen nähnyt alueella kärpän, mutta olisiko kärpän lapsi kuitenkin isompi?
Jälleen Rositan kanssa liikkeellä. Huomaan, että sen kuonoon on tarttunut höyhen, ja kohta se jo nuuskii pientä sulkaa. Niiden alkuperäkin paljastuu pian: kuollut variksen poikanen. Voi sentään. Varikset etsivät ajoradalta sapuskaa, eivätkä kokemattomat linnut älyä lähteä ajoissa pois ajoradalta, joten raatoja näkee joka kesä. Taloyhtiön pihallakin lentelee höyheniä, en tiedä kenen, mutta veikkaan rastasta. Räkättejä ja punakylkirastaita näkee koko ajan, mutta esimerkiksi tiaiset muuttavat jonnkein syrjemmälle ja palaavat syksyllä pihapiiriin.
Kuljen Rositan kassa lammenrantatietä. Huomaan, että vesirajassa kyhjöttää kolme lokin poikasta, kaksi on hereillä mutta yksi nukkuu! Ihmisiä ramppaa ohi muutaman metrin päästä. Jos olisin vapauttanut Rositan fleksin, se olisi kai helposti saanut kiinni nukkuvan linnun. Eri asia, olisiko tahtonut tai uskaltanut siihen tarttua. Näköpiiriin ilmestyy valkoinen lintu, jolloin poikaset alkavat piiskuttaa kimeästi. Lintu kuitenkin laskeuttu lyhtypylvään päälle ja jää siihen tarkkailemaan tilannetta. Kävelen noin 150 metriä eteenpäin, kun huomaan taas lokin poikasen, joka rääkyy. Onko se eksynyt muusta poikueesta? Kun kävelen saman paikan ohi seuravana päivänä, lokkipoikue on yhä samalla paikalla, neljättä ei näy.
Muutama kesä sitten näin kolme jäniksen tai rusakon poikasta, kaksi kuollutta ja yhden elossa olevan. Riehuikohan silloin jokin tauti? Nyt en ole nähnyt pienokaisia, mutta aikuiset vierailevat pihalla säännöllisesti (kyse on siis kerrostalon pihasta).
Mutta semmosta se on. Ensimmäinen elinvuosi on eläinten pienokaisille vaarallinen. Fiksuimmat, varovaisimmat, neuvokkaimmat ja onnekkaimmat selviävät aikuisiksi niin luonnossa kuin ihmisten luomassa omituisessa ympäristössä.
]]>
